torstai 7. kesäkuuta 2018

Runoja kesältä 2016


Metsä muistaa kaikki lapsensa 
Joiden silmät loistavat ihmetystä 
Ja joiden taskut ovat täynnä käpyjä 

Lapset palaavat, kasvot vakavina 
Kiireisinä, elämää suorittaen 
Taskuissa kiiltokuva kulissit 

Metsä hymyilee lempeästi ja pyytää 
Laske haarniskasi, kilpesi ja miekkasi 
Ne joilla suojaat sydäntäsi 

Minä tiedän että sinä olet väsynyt 
Minä tiedän ettet halua taistella 
Itke sydämesi taakka minun syliini 

Nyt kun nouset lähteäksesi 
Jätä suojasi mihin ne laskit 
Ja kerää taskuusi polulta käpyjä

~

Muurahainen ja minä 
Mitäs me veljekset 
Samalla matkalla 
Yhdessä kulkien 
Kotia kohti

~

Kuten veden vaihtuvat kuvajaiset, 
niin myös elämä virtaa pinnallasi. 

Ilta-auringon kultainen hehku, 
tämä ihmiselämä avaruuden laidalla. 

Ikuisuus lumpeenlehden liikkeessä, 
yhdessä suudelmassa olemisen mysteeri.

~



Sieluni ääni on hento ja herkkä.



Se kysyy: "Olethan ystäväni? Leikitäänkö yhdessä?"



Se itkee ja tuntee.



Kuinka helposti se tuleekaan haudatuksi.



Kyyneleet kuivuvat ja ilonkiljahdukset vaimenevat.



Eikä sen ääni kanna kauas. Pyytääkseen apua, muistuttaakseen itsestään.



Sieluni, minä, olen liian herkkä tähän maailmaan.



Täällä jossa hyökätään ja puolustaudutaan.



Suojana kuori päälleliimattua aikuisuutta.



Hento ääni kysyy: "Olethan ystäväni? Leikitäänkö yhdessä?"



Ehkä uskallan itkeä ja tuntea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Follow by Email