torstai 7. kesäkuuta 2018

Runoja kesältä 2016

Metsä muistaa kaikki lapsensa
Joiden silmät loistavat ihmetystä
Ja joiden taskut ovat täynnä käpyjä

Lapset palaavat, kasvot vakavina
Kiireisinä, elämää suorittaen
Taskuissa kiiltokuva kulissit

Metsä hymyilee lempeästi ja pyytää
Laske haarniskasi, kilpesi ja miekkasi
Ne joilla suojaat sydäntäsi

Minä tiedän että sinä olet väsynyt
Minä tiedän ettet halua taistella
Itke sydämesi taakka minun syliini

Nyt kun nouset lähteäksesi
Jätä suojasi mihin ne laskit
Ja kerää taskuusi polulta käpyjä


~

Muurahainen ja minä
Mitäs me veljekset
Samalla matkalla
Yhdessä kulkien
Kotia kohti


~

Kuten veden vaihtuvat kuvajaiset,
niin myös elämä virtaa pinnallasi.

Ilta-auringon kultainen hehku,
tämä ihmiselämä avaruuden laidalla.

Ikuisuus lumpeenlehden liikkeessä,
yhdessä suudelmassa olemisen mysteeri.


~


Sieluni ääni on hento ja herkkä.


Se kysyy: "Olethan ystäväni? Leikitäänkö yhdessä?"


Se itkee ja tuntee.


Kuinka helposti se tuleekaan haudatuksi.


Kyyneleet kuivuvat ja ilonkiljahdukset vaimenevat.


Eikä sen ääni kanna kauas. Pyytääkseen apua, muistuttaakseen itsestään.


Sieluni, minä, olen liian herkkä tähän maailmaan.


Täällä jossa hyökätään ja puolustaudutaan.


Suojana kuori päälleliimattua aikuisuutta.


Hento ääni kysyy: "Olethan ystäväni? Leikitäänkö yhdessä?"


Ehkä uskallan itkeä ja tuntea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Follow by Email